Juuri ilmestyneet Vapaa Ajattelija 4/2025 (verkossa vapaasti saatavilla) ja uusin Teosofi (sekin 4/2025, ei verkossa saatavilla) sisältävät Yki Räikkälän (VA) ja nimimerkki (!) Kristiina Leisen (T) arviot kirjastani.
Räikkälän lähestymistapa on rennonpuoleinen, mikä tekee arviosta viihdyttävää luettavaa. Suurpiirteisyydellä on kuitenkin myös se seuraus, että yksityiskohdissa tarkkuus vähän kärsii. Lukija ei myöskään välttämättä pysy kärryillä siitä, mikä on arvioijan ja mikä arvioitavan kirjan esittämä näkemys. Räikkälä esim. toteaa: ”Mutta kristinuskoon [jälleensyntymisoppi] periaatteessa kyllä kuuluu, koska se sielu.” (Virke todellakin päättyy noin.) Oma näkemykseni on tässä se, että oppi oli osa varhaisen kristinuskon monininaisuutta. Itse en myöskään käytä kristinuskosta termiä synkretistinen, vaikka kirjassa toteankin uskontojen aina muuttuneen niin sisäisten kuin ulkoistenkin tekijöiden vaikutuksesta. Ja vaikka Räikkälä tuo esiin käsitteiden jälleensyntyminen ja uudestisyntyminen ison eron, ne menevät pariin kertaan kuitenkin sekaisin R:n käyttäessä jälkimmäistä termiä, kun tarkoittaa edellistä. No, sattuuhan sitä.
”Molemmat, Filon sekä Clemens, tukeutuivat kristinuskon selityksissään Platoniin”, Räikkälä kirjoittaa. Muuten oikein, mutta Filonin emme voi osoittaa tienneen kristinuskosta mitään. Hän oli juutalainen. Ja mitä tulee platonistiseen juutalaisuuteen, en esitä arveluani siitä Kotimaa-lehden nimen lähteenä sellaisena varmana tietona kuin Räikkälä sanoo. Tästä ks. kirjan lisätiedot verkossa. ‒ Näistä pikku nurinoista riippumatta kiitän Räikkälää arvostuksen sanoista, mm. asiaan paneutumiseni luonnehtimisesta perusteelliseksi!
Vaikka Kristiina Leise lähestyy teemaa tyystin eri näkökulmasta kuin Räikkälä, kiitän häntäkin samasta asiasta, kun hän aloittaa kiittämällä kirjaa ”selkokieliseksi mutta paljon asiaa sisältäväksi”. Huomautuksia esitän seuraavasti.
Kuopion piispan Jari Jolkkosen kommentti Helsingin Sanomien haastatteluuni oli toki hieman pidempi kuin Leisen mainitsema ”ei ollut” ‒ joka oli siis vastaus jo yllä mainittuun väitteeseeni, että jälleensyntymisoppi oli osa varhaista kristinuskoa. Piispan tviitistä ks. oma postaus.
Platonin osalta se korjaus, että vaikka hänelläkin oli ”kirjoittamattomat” oppinsa, jälleensyntyminen ei kuulunut niihin. Oppi on aivan avoimesti esillä erityisesti dialogeissa Faidon, Faidros, Timaios ja Valtio, eikä Sokrateen kuolemantuomio liittynyt reinkarnaatiouskoon. Filon ja Clemens sen sijaan tekivät kantansa esiin saamisen työläähköksi vaan ei mahdottomaksi, kuten toivon osoittaneeni. Räikkälänkin esittämään kysymykseen siitä, miksi oppia ei julistettu avoimesti, on hankala vastata, kun F & C eivät syytä itse kerro. Mutta mitä ilmeisimmin he katsoivat vaiteliaisuuden olevan oman etunsa mukaista. Opilla lienee (Filonin tapauksessa) ja on varmuudella (Clemensin tapauksessa) ollut vastustajansa.
Vastaväittäjästäni, Filon-tutkimuksen kaikkein terävimpään kärkeen kuuluvasta David T. Runiasta se pieni korjaus, että en sano hänen uskovan minun näkemykseni (että F hyväksyi opin) muodostuvan vallitsevaksi, vaan että hän pitää tätä mahdollisena. Itse hän on siis yhä epäileväinen ‒ juuri siksi, ettei Filon ole avoimempi. Hänelle, kuten monelle muullekin juutalaisuuden ja kristinuskon tutkijalle antiikin esoteerisen perinteen tutkimus on hieman vieraampi ala.
Suurella ilolla luin, että kirjani innostaa tutustumaan kreikkalaiseen filosofiaan.
Leisen kirjoituksessa toistuu ilmiö, johon kiinnitin huomiota jo kommentoidessani Ultran artikkelia: lainauksia ei aina merkitä lainauksiksi. Ehkä mittapuuni on väärä, kun otan sen yliopisto-opinnoista? Siellä esimerkiksi tällaiseen tapaukseen opiskelijan esseessä puututtaisiin varsin tiukasti: Kun minä kirjoitin, että ”reinkarnaatiosta vapautuminen edellyttää joka tapauksessa suuntautumista kohti aineetonta, varsinaista todellisuutta” ja Leise, että ”jälleensyntymisen pyörästä vapautuminen edellyttää suuntautumista kohti aineetonta, varsinaista todellisuutta”, niin kyse on seitsemän sanan pituisesta lainauksesta, jota ei ole merkitty. Akateemisen maailman termi on plagiointi, mikä voi kuulostaa turhan dramaattiselta ‒ eikähän kyse varmastikaan tässä ole tahallisesta vilpistä, saati todellakaan mistään pahantahtoisesta. Mutta silti olen sitä mieltä, että joko teksti muotoillaan itse kokonaan uusiksi tai lainaukset merkitään.
Jos tämä epäkohta unohdetaan, Leisen arvio on mielestäni tasapainoinen ja laadukas ja saa kirjailijan hyvälle mielelle siitä, että hän on tullut kuulluksi.