Otsikko on Kristiyhteisön tuoreen lehden artikkelista, jossa se esiintyy ilman kysymysmerkkiä. Kyse on Pekka Asikaisen kirjoituksesta (Kristiyhteisö-lehti, Mikaeli 2025), jossa hän arvioi Kuopion ev.-lut. emerituspiispan Wille Riekkisen (Valo ja pimeys) ja minun kirjoja. Keskityn tässä arvioarviossa siihen, mitä Asikainen sanoo omasta kirjastani. Jälleen kuten Keskisuomalaisenkin kohdalla, kriittisyys painottu ehkä turhan paljon kommenteissani, mutta tutkijana olen tottunut ajatukseen, että kritiikki on se mikä asioita vie eteenpäin. Harva asia on niin turhauttava kuin se, että puurtaa vaikkapa esitelmän parissa viikkoja tai kuukausia, eikä kukaan sitten kysy mitään tai väitä vastaan. Tältä kannaltani olen oikein hyvilläni Asikaisen kirjoituksesta, sillä se sisältää myös kritiikkiä.
Asikaisen kirjoitus on paria harhalaukausta lukuun ottamatta asiallinen ja antaa kirjasta osuvia joskin erittäin lyhyitä kuvauksia. Ensimmäinen harhalaaki tulee heti tekstin alussa, jossa Asikainen käyttää Riekkisestä ja minusta nimitystä ”pari rohkeaa protestanttista teologia”. En ole teologina sen paremmin protestanttinen kuin katolinenkaan sen enempää kuin vaikkapa shintolainen. Teologiani on akateemista antiikin aatehistoriaa vailla tunnustuksellisia sidonnaisuuksia. Tällä en tietenkään tarkoita pystyväni täydelliseen objektiivisuuteen; se on kyllä tavoitteena hyvä (ja Asikainen mainitsee minun siihen ”’pelkkänä’ tiedemiehenä” pyrkivän) mutta vaikeasti sekä saavutettavissa että kenties myös määriteltävissä. Rohkeuttakaan teologianharjoitukseni ei ole toistaiseksi vaatinut.
Asikainen esittää tiiviitä, enimmäkseen asiallisesti tarkkoja välähdyksiä eri puolilta kirjaa. Hieman lukijan kannalta hämäävästi jotkin kappaleet eivät kuitenkaan liity mitenkään kirjaan vaan esittelevät Asikaisen omia tai kenties laajemminkin antroposofisia käsityksiä. Lukijalle ei ole välttämättä ollenkaan selvää, että kyse on jälkimmäisestä.
Kirjoituksen lopussa saan kritiikkiä ”erittäin suuresta puutteesta” tutkimuksessani, joka ”ei ota huomioon tietoisuuden muuttumista vaan lähtee siitä, että ihminen tietoisuuksineen on ollut aina ja kaikkina aikoina sama”. Tuollaista lähtökohtaa en tunne omakseni. En ole tietoisesti olettanut ylipäätään mitään sellaisesta abstraktiosta kuin ihmisen tietoisuus enkä näe, että tutkimukseni minkään suuntaista oletusta aiheesta tarvitseekaan. Tällainen kysymys olisi tuskin vaikuttanut päätelmiini Filonin tai Clemensin jälleensyntymiskannasta, jotka ‒ tämä muistettakoon! ‒ olivat tutkimusteni keskusongelmat. Mutta olen avoin vastaväitteille. Ehkä en yksinkertaisena ajattelijana vain ymmärrä, mitä Asikainen tarkoittaa.
Asikaisen toinen harhalaukaus tulee lopussa: en mainitse Rudolf Steineria ”edes kuriositeettina”. Hän kysyy, voisiko Steinerin sivuuttamisen syynä olla ”akateeminen pelko, että tutkimuksen objektiivisuus ja tieteellinen arvo kärsii, jos siinä yhtäkkiä esiintyykin Rudolf Steinerin nimi ja sana antroposofia”? Mutta miksi olisin maininnut Steinerin? En ole tietoinen, että hän olisi julkaissut platonismia, varhaista juutalaisuutta tai kristinuskoa koskevia, kreikankielisten alkutekstien analyysiin perustuvia tutkimuksia. Jos on, silloin olen mokannut, koska minun pitäisi tuntea aiheeni tutkimushistoria. Minun ei sen sijaan tarvitse (ainakaan tutkimuksen laadun kannalta) tuntea tutkimusaiheistani esitettyjä vakaumuspohjaisia näkemyksiä, saati esitellä niitä. Tosin on samaan hengenvetoon todettava, että jotkin akateemisten kustantajien tutkimuksina julkaisemat (erityisesti Clemensiä koskevat) tekstit osoittautuivat hyvinkin tunnustukselliseksi Clemensin ”oikeaoppisuuden” puolustuspuheiksi, joilla oli hyvin vähän tekemistä sen kanssa, että annettaisiin hänen puhua omasta puolestaan ja katsottaisiin ilman ennakkokäsityksiä, millaisiin päätelmiin evidenssi vie. Tällaiset tekstit pääsivät sitten tulilinjalle varsinkin Clemens-tutkimuksessani ‒ joka on juuri saamani iloisen tiedon mukaan päätymässä avoimeksi julkaisuksi, eli kirjan pdf tullee jollain aikataululla vapaasti saataville ilman veloitusta. Tästä lisää myöhemmin.
Kiitos palautteesta! Minun kannaltani tässä on ikävää se, että todellakin olet oikeassa!
Protestanttisista teologeista puhuessani pistin mutkat suoriksi enkä osunut enää maaliin. Tapahtuu synti, ”hamartia”, johon siis syyllistyin. Kiinnitin huomiota siihen, että Riekkisen kimppuun oli hyökätty, mutta Sinun kimppuusi ei. Ja kirjaasi lukiessa koin positiivisessa mielessä ihailtavana piirteenä sen, että sellainen luterilaisuus, joka voisi tuntua jotenkin pakottavalta, puuttui siitä! Kun Riekkinen kirjoitti, että kristinuskon tulee joko muuttua tai kuolla, Sinun kirjoituksestasi koin juuri tuollaista muutosta, ja siksi sitä oli vapauttavaa lukea. Mutta tuo on myös emotiaalinen kuoppa, johon putoamista sietäisi varoa. (Ehkä mielessäni pyöri liikaa Osmo Tiililän ”Salatiede päivän valossa”.)
Steinerin mukaan ottaminen Kristiyhteisö-lehdessä, joka tavallaan on mielipidelehti, on ehkä ymmärrettävää, mutta ei kuitenkaan korrektia. Tosin kirjan läpi lukeminen varmasti auttaa minua pääsemään syvemmälle tutkimuksen laatuun. Clemensiä tunnen vain muutamista sitaateista, joihin olen tuntenut vetoa. Hänen kirjoittamansa ajatukset antiikin filosofiasta, joka on tullut maailmaan valmistamaan sieluja kristinuskon kuulemiseen, ovat tyydyttäneet syvästi sieluani.
Tämä kaikki on sitä kokemusmaailmaa, josta oma kirjoitelmani poiki. Pidin muuten kovasti siitä tavasta, jolla koskettelit näitä vanhoja isiä: käytit välillä varsin arkipäiväisiä ilmauksia saaden lukijan (ainakin minut) hykertelemään. Hymyillessä jokin lukko meissä avautuu ja vastaantottokyky herkistyy.
Älkäämme liioitelko ”syntiäsi”! Huteja tulee kaikille. Ja kiitos hykertelypalautteesta. Tarkoitus tosiaan oli kirjoittaa asiaa lukijaa tylsyyteen tappamatta.