Vartija-lehden verkkosivuilla julkaistiin 5.12.25 lehden vuoden viimeiseen numeroon tulossa oleva Ville Mäkipellon arvio kirjastani otsikolla ”Jälleensyntymisopin voisi tuoda kirkkoon, sillä se on osa perintöämme”. Tutkijankoulutuksen omaava teol. tri Mäkipelto on tehnyt tarkkaa työtä eikä huomautettavaa suuresti ole. Aiheesta keskustelu kuitenkin aina innostaa, joten alla jokunen kommentti.
Mäkipelto on kriittinen lukija, ja hyvä niin. Hänellä Josefuksen kohdalla herännyt kysymys, miten vahvalla pohjalla tulkintani tietyistä (ilmeisesti Josefuksen) teksteistä on, on tervetullut. On aina hyvä tulla haastetuksi perustelemaan paremmin. Konkreettista haastetta Mäkipelto ei esitä, mutta täydennettäköön kirja-arviota tällä kohtaa toteamuksella, että tieteellisen artikkelini päätelmä on: käsittelemilläni Josefuksen kuvauksilla juutalaisten tuonpuoleisuususkomuksista on lukuisia tarkkoja yhtymäkohtia (erityisesti Platonin) jälleensyntymiskuvauksiin, kun taas yhtymäkohtia ylösnousemuskuvauksiin on vähemmän ja ne jäävät yleisemmälle tasolle.
Mitä tulee cliffhangeriini Uuden testamentin tutkimuksesta jälleensyntymisopin näkökulmasta, tällä hetkellä ei hyvältä näytä. Vuosien apurahahaku Suomesta ja ulkomailtakin ei ole tuottanut tulosta. Tutkittavaa olisi mm. Johannes Kastajan ja profeetta Elian suhteessa, josta olen tehnyt kiintoisia alustavia havaintoja siitä, miten yhtäältä Matteuksen ja Luukkaan ja toisaalta Markuksen ja Johanneksen evankeliumit näyttävät edustavan erilaisia näkemyksiä ko. suhteesta tavalla, joiden välinen ristiriita näyttää muodostuvan pienimmäksi tai jopa näennäiseksi nimenomaan tarkasteltaessa mainittujen hahmojen suhdetta jälleensyntymisopin näkökulmasta. Toinen kiintoisa kohta on Johanneksen evankeliumin 9. luvun alun kertomus syntymäsokeasta, jonka osalta opetuslapset selvästi pitävät mahdollisena, että sokeuden syynä voisivat olla henkilön omat synnit. Tämä kohta on myös poikkeuksellinen sikäli, että asiaa on ainakin yhdessä tieteellisessä artikkelissa tutkittu nimenomaan jälleensyntymisopin näkökulmasta. Tutkijan päätelmä oli, että kyse on jälleensyntymisopista, mutta hänen kieliopillinen analyysinsä jää puolitiehen. Lukuisia muitakin piirteitä UT:ssa olisi hyvin kiinnostava tutkia opin kannalta.
Piskuisia korjauksia/täydennyksiä Mäkipellon tekstiin voisin tehdä seuraavasti. Alkusysäys aiheen tutkimiseen, tuolloin Filonilla, ei tullut suoraan Filonin teoksesta (niitä en ollut vielä silloin lukenut), vaan lyhyestä viittauksesta Filoniin saksalaisen teologin Samuel Vollenweiderin tutkimusartikkelissa. Mitä taas tulee Clemensin kohdalla käsittelemääni ”näennäiseksi oheistorjunnaksi” kutsumaani esoteeriseen tekniikkaan, Mäkipelto esittää sen kaavan muodossa: ”Jos asiaan A liittyy asia B, ja joku kritisoi asiaa B, se ei tarkoita, että hän kritisoisi asiaa A.” Kyllä ‒ mutta tässä on lisäksi olennaista, että A:n ja B:n kytkös ei ole välttämätön vaan hienosti sanottuna kontingentti. Helsingin Sanomien jutun osalta se täsmennys, että vaikka suomenkielinen kirjani tosiaan mainittiin, jutun varsinainen aihe oli Clemensiä koskevan tutkimukseni julkaisu tiedekustantaja Brillin sarjassa, jossa se on lokakuusta lähtien ollut pdf-muodossa ilmaiseksi saatavilla, kiitos Helsingin yliopiston kirjaston taloudellisen tuen.
Mäkipelto pitää kirjaani esitystavaltaan lähes tieteellisenä. Kyllä ja ei. Ajatuksenani oli kirjoittaa niin, että kirjaa voisi kuvitella käytettävän yliopistossakin, lähinnä kandivaiheessa. Siksi viittaan alkuteksteihin ja joskus tutkijoihinkin. Mutta tutkimuksistani esitän kuitenkin vain lähinnä päätelmiä. Olen jättänyt pois erittäin suuren määrän yksityiskohtaista argumentointia. Silti kirja saattaa olla ”kognitiivisesti kuormittava”, kuten Mäkipelto sanoo. Kuten itse puolestani esipuheessa totean, kirja on kirjoitettu ensisijaisesti aihetta valmiiksi kiinnostavana pitäville. Tämä oikeastaan perustelee kuormittavuutta: tarkoitus ei sinänsä ole saada ketään pitämään aihetta kiinnostavana. Olen kirjoittanut hänelle, joka haluaa periaatteessa tietää aiheesta mahdollisimman paljon mutta jolta en voi odottaa esimerkiksi antiikin kreikan taitoa. Ymmärrän Mäkipellon näkemyksen, että ”kirja olisi hyötynyt keventämisestä”, mutta en ole vakuuttunut, että oletuslukijani olisi samaa mieltä.
Lopuksi todettakoon vielä, että (kuten Mäkipeltokin toteaa), minä en tutkijana ota kantaa siihen, pitäisikö jälleensyntymisoppi tuoda kirkkoon jossain muodossa tai tarkoituksessa, tai voiko kristitty uskoa siihen. Asiasta käytävään keskusteluun voin osallistua edustamalla Clemensin (ja Filonin) näkemyksiä. Olen käytettävissä Mäkipellon visioimien tilaisuuksien vieraaksi esimerkiksi Lukukeskuksen kautta.