Blogin nimi viittaa platonistisen maailmankuvan kahteen tasoon. Platonin Timaios-dialogin mukaan tämä fyysinen ja ajallinen, koko ajan muuttuva maailma ei suinkaan ole perimmäinen todellisuus. Se ei edes ”ole”, koska se on jatkuvan joksikin tulemisen tilassa.
Varsinaisen olemisen tilassa taas on muuttumaton, ikuinen ideoiden maailma. Se on aineeton ja käsitettävissä vain mielellä, eli se on noeettinen. Timaioksen mukaan kävi niin, että kun kaikkeuden luoja ja isä demiurgi loi aineellisen maailman, hän käytti ideoiden maailmaa mallina. Fyysinen maailma on noeettisen maailman epätäydellinen kopio. Esimerkiksi aika on ikuisuuden ”liikkuva kuva” (Tim. 37d). Tämän maailman asiat voivat enemmän tai vähemmän olla osallisia ikuisiin ideoihin kuten kukka kauneuden ideaan eli abstraktiin ”itse kauneuteen”, mutta vain väliaikaisesti, koska täällä mikään ei ole pysyvää.
Teologisessa mielessä tällä kaksitasoisuudella on useita vastaavuuksia. Puhumme platonistisesti siirtymisestä ”ajasta iäisyyyteen”, vaikkemme välttämättä tarkoita aineettoman sielun vapautumista aineellisesta ruumiista juuri samassa mielessä kuin Platon. Hänen ajattelussaan tuonpuoleinen aineeton todellisuus liittyy läheisesti joskin tarkemmin kuvaamattomalla tavalla ideoiden maailmaan. Platon ei puhu sielun seikkailuista ideoiden parissa vaan pukee elämien välisen olotilan kuvaukset myyttiseen kieleen puhuen niin ”maan alla” sijaitsevista paikoista (Haades, Tartaros) kuin ”taivaastakin”. Ma(a)nalan syvin loukko Tartaros oli hyvin ikävä paikka, oikea helvetti, josta parantumattomat sielut eivät päässeet ‒ jälleensyntymään.
Platonistisessa maailmankuvassa ruumista asuttava sielu on oikeastaan väärässä paikassa. Se itse on sukua ylemmälle tasolle, kun taas ruumis, liha, on tietenkin täysin tämänpuoleinen asia. Jos sielu on perso ruumiillisille nautinnoille, se jälleensyntyy niitä tavoittelemaan. Nautintoihin liittyy kuitenkin erottamattomasti tuska, ja todella onnellinen sielu voi Platonin mukaan olla vain vapauduttuaan pysyvästi aineellisesta maailmasta ja jälleensyntymien kiertokulusta.
Kirjani päähenkilöt (Platonin ohella), juutalainen Filon ja kristitty Clemens, olivat filosofiselta perussuuntautumiseltaan platonisteja. Sielun oikeana orientaationa he pitivät pyrkimystä pois aineen maailmasta kohti Jumalan todellisuutta. He eivät kuitenkaan ajatelleet täysin samalla tavalla. Filonin ajattelu on jyrkemmän kaksijakoista. Hänkään ei varsinaisesti pitänyt ruumista ja fyysistä maailmaa pahoina, ovathan ne hyvän Jumalan hyviä luomuksia. Hän esittää kuitenkin ruumiista kuitenkin toisinaan aika tylyjä arvioita. Clemens puhuu enemmän maailman ja ruumiin hyvyydestä, mistä useampi tutkija on virheellisesti päätellyt, että hän ei voinut hyväksyä jälleensyntymisoppia. Mm. Paavalia platonistisesti tulkitsevan Clemensin perusnäkemys voidaan kiteyttää ajatukseen täällä hyvä, taivaassa parempi. Ja tuo taivas tarkoittaa nimenomaan Platonin ylempää, aineetonta tasoa; Clemens kuvaa Jeesuksen missiota (myös) sanomalla, että hän tuli johdattamaan sielun fyysisestä noeettiseen maailmaan tiedon (gnōsis) avulla.
Entä logos? Tämä sana ja sen johdokset (kuten adjektiivi logikos) esiintyvät Platonilla mm. viittaamassa sielun järkiosaan. Johanneksen evankeliumin alussa ”alussa oli logos”, jonka kautta kaikki tehtiin. Tämän taustalla on mm. sanan yhteys kreikan puhua-verbiin (legō): 1. Mooseksen kirjan luomiskertomuksessahan Jumala luo kaiken sanomalla. Kristillisessä perinteessä logos samaistuu Kristukseen, ja Filonin ajattelussa nähtiin tämän ajattelun esiaste. Logos on hänelle mm. eräänlainen Jumalan luomakuntaan suuntautuva voima.
Niinpä ”liha ja logos” on kelpo käsitepari kuvaamaan aleksandrialaiselle teologialle tärkeän platonistisen maailmankuvan kahta tasoa. Blogin tunnuskuva koostuu näiden sanojen ‒ sarks (σάρξ) ja logos (λόγος) ‒ kreikkalaisista alkukirjaimista.